MATKAKIRJEITÄ MAAILMALTA

Avara Maailma julkaisee sivuillaan suomalaisten maailmanmatkaajien matkakuvauksia. 'Epäviralliset seikkailijamme' ovat tavallisia suomalaisia, jotka ovat riistäytyneet irti arjen oravanpyörästä, pakanneet reppunsa ja suunnistaneet 'Suureen Tuntemattomaan'. He tekevät matkaa ilman korkean teknologian varusteita, sponsoreita tai tarkkaa aikataulua.

Meille ovat kertoneet matkoistaan seuraavat reissajaat:

Sini on 26-vuotias lähes valmis biologi, jolle Afrikka on suuri intohimo. Hän vietti touko-elokuun 2005 Tansaniassavapaaehtoistyon merkeissa. Alla katkelma Sinin matkakirjeestä:

23.7-5.8.2005 Mikumi ja Sansibar, Tansania
..."Seuraavana päivänä mentiin Spice tourille tutustumaan erilaisiin mausteisiin ja hedelmiin. Aivan loistava retki! Ajettiin mausteviljelmille ja opas esitteli erilaisia puita ja pensaita, joista mausteita saadaan. Ei ihme, että Sansibar on tunnettu mausteistaan, sen verta montaa sorttia niitä siellä viljellään. Oli tosi mielenkiintoista nähdä, missä erilaiset mausteet kasvavat sekä maistella tuntemattomampia hedelmiä. Muutama pussi lähti kotiin tuliaisiksi ja omaan käyttöön..."

Lue koko matkakirje täällä!

Maaria, 32 v, reissasi syksyllä 2003 Etelä-Amerikassa reppu selässä. Hän ehti ihmetellä kilpikonnia Equadorissa, liotella varpaitaan luonnonkylpylässä Perussa, hikoilla suola-aavikolla Argentiinassa ja palella eteläisessä Chilessä, ja palaa kotimaahan joulun tienoilla. Kesällä 2004 hän matkasi junalla Venäjän ja Mongolian halki Kiinaan:

(Irkutsk, Venäjä 29.6.)
'Toisen päivän alkuun mennessä olin lukenut kaksi kolmesta matkalle varaamastani kirjasta, kuunnellut korvalappujen patterit miltei loppuun ja pitkästyttänyt Boriksen tunkeilevilla kysymyksilläni Jeltsinistä, Putinista ja politiikasta, siitä, missä päin Venäjää asuvat pahimmat juntit ja miksi hän ei saa muuttaa asumaan ulkomaille. Senkään jälkeen kysymykseni eivät yhtään muuttuneet fiksummiksi, mutta kipuiluni olemiseni suhteen tasoittui. Opin kääntämään kylkeä...'

Lue lisää Maarian matkoista täältä!

Kai, 39 v, osallistui PeterPanMaailman Potala-seikkailulle Nepaliin ja Tiibetiin huhtikuussa 2003, ja kirjoitti matkasta vauhdikkaan kuvauksen.

'Taksikyyti Kathmandussa on ensikertalaiselle aika hurja kokemus. Ihminen tuntuu sopeutuvan kuitenkin yllättävän nopeasti ja lopulta ei enää osannut välittää jatkuvista vähältäpiti-tilanteista vaan sitä istui kyydissä ilman turvavöitä niin kuin moinen kyyti olisi aivan tavallista. Tiellä oli lehmiä, koiria, ihmisiä ja ties mitä muuta. Torvet soivat ja liikenne eteni osoittaen kaaos-teorian todeksi...'

...'Olimme muutenkin selvästi ihmetykseen kohteena kävellessämme Lhasassa. Pikkulapset moikkailivat ja yksi tuli jopa sanomaan kädestä päivää. Jokhangin aukiolla yksi opiskelija tuli kättelemään ja osasi sanoa englanniksi: "Hello, I'm a student. Nice to meet You". Monelle tuntui olevan tärkeää puhua länsimaisten turistien kanssa ja osoittaa, että osaavat edes muutaman sanan englantia...'

'Jeepistä ulos noustessa ja kävellessä tuollaisessa korkeudessa ensimmäisen kerran olo oli vähän samanlainen kuin olisi ryystänyt muutamassa minuutissa useita laseja kuohuviiniä. Pää tuntui ihan tyhjältä ja liikkeet olivat hieman hoippuvia. Taivas Himalajalla on ehkä sinisempi kuin missään muualla maailmassa ja auringon paiste on todella voimakasta...'

Lue koko matkakirje täällä!

Niina, 29 v, matkusti alkuvuodesta 2003 rahtilaivalla Atlantin yli Brasiliaan, ja jatkoi matkaa reppu selässä läpi Latinalaisen Amerikan. Loppuvuonna 2003 Niina suuntasi Kaakkois-Aasiaan. Ohessa ote Niinan viimeisimmästä kirjeestä:

(Trat, Thaimaa 24.11.2003)
'Ei taida ihminen ikinä olla tyytyväinen siihen mitä omaa. Me suomalaiset lennämme auringon perässä Thaimaahan saamaan vähän väria hipiäämme ja paikalliset täällä tekevät kaikkensa saadakseen saman värin pois pinnastaan. Vietnamissa lähes jokaikinen nainen piti huivia kasvojensa edessä ja pitkiä hansikkaita välttyäkseen ihon ruskettumiselta - työläisen poltinmerkilta. Thaimaassa ei suojautuminen ole ihan yhtä loppuun vietyä, mutta kosmetiikkaan turvaudutaan sitäkin enemmän ...'

Lue lisää Niinan matkoista tästä!

Eeva, 34 v, opiskelee buddhalaista filosofiaa ja teki lääkärinä vapaaehtoistyötä Nepalissa ja Intiassa. Alla pätkä Eevan kirjeestä:

(Dharamsala, Intia 30.4.2004)
'Intia: maa, jossa elää joka kuudes maapallomme asukkas; maa, jossa kaikki on mahdollista –jopa mahdoton; maa, jossa ei ole ongelmia: “madam, no problem”; maa, jossa kaikkiin kysymyksiin oikea vastaus on “yes”; maa, jossa ajan suhteellisuusteoria on pantu käytäntöön: viisi minuuttia on suhteellinen kaikkiin tilanteisiin sopiva ajan määre; maa, jonka talouskasvu oli viime vuonna maailman huippuluokkaa vaikka paikoin populan lukutaito tuskin yltää 25%;iin; maa, jonka osavaltion johdossa on mahdollista olla vankilaan tuomitun rötösherran lukutaidoton kouluja käymätön vaimo; maa, jossa HIV leviää nopeasti; maa, jossa palvelu pelaa: juna- ja linja-autoasemille on laukunkantajia, jalkakäytävillä tarjotaan korvakäytävän puhdistusta, parturointia, kengän kiillotusta…; maa, jossa minä asun.

Tyytymättömyys on kummallista. Se on kuin ehtymätön luonnonvara; ei meinaa loppua mitenkään. Puhun omasta puolestani. Asumme täällä vaatimatonta elämää viettäen, mutta pikkuhiljaa – kuin varkain – tarpeet lisääntyvät ja yksi toteutettu tarve poikii toisen, joten tarvitseminen ei näytä loppuvan ollenkaan. Nyt meillä on puhelin ja viikon vanha jääkaappi. Vaikka koto-Suomessa kukaan ei kyseenalaista moisten tuotteiden tarvetta, täällä ne ovat tiettyä luksusta. Jääkaappimme maksoi työläisen 4-5 kuukauden lyhentämättömän palkan! Mietimme ja pohdimme, tarvitsemmeko todella jääkaappia ja kyselimme monilta ystäviltämme neuvoja… Lopulta kysyimme munkki-ystävältämme, joka on myös opettajamme (ei mikään ”guru”), ja hän sanoi ”totta kai”. Mutta nyt jääkaappi poikii muita tarpeita. Pitäisi kai ostaa tehosekoittaja, että saisi tehtyä pirtelöä ja lassia… Pelottavaa… Tavallaan olemme täällä pakosalla lännen ehtymätöntä ahneutta ja tarpeettomia tarpeita mutta saatamme kuitenkin ennen pitkää löytää itsemme täältä Intiasta aivan samassa tilassa kuin jos olisimme jääneet ”mammonan ja maineen” keskelle omaan maahamme… Tyytyväisyys on kai pohjimmiltaan mielen tila – päätös, että asiat on ok – eikä niinkään sidoksissa siihen, mitä meillä on. Joka tapauksessa nyt OLEN tyytyväinen jääkaappiin ja kylmään vesilasiseen, jossa heläjää jääkuutiot. Jugurtin teko on toistaiseksi epäonnistunut, mutta harjoitellaan…

Pari päivää myöhemmin…: jääkaappi on aika hyödytön tarvike, jos ei ole sähköä… On ollut myrskyä ja kaatuneita puita sähköjohtojen paalla… Maaliskuussa HH Dalai Lama opetti taas kaikenkarvaista kansaa. Hän alkaa jo ikääntyä, lähestyy seitsemääkymppiä. Silti jaksaa porskuttaa ja olla aurinkoinen. Istuttiin sillit suolassa temppelin aukiolla. Simultaanikäännös tuli radion kautta. Nyt käyn ”koulua”, filosofiaa ja väittelyä, on kotiläksyjäkin, olen edelleen ekaluokkalainen, kun jäin viime vuonna luokalleni. Tosin minua on armahdettu ja saan osallistua ”Abhisamayalamkara”-luennoille, jotka ovat kai nelosluokkalaisille…

Lääketiedettä harjoitan harvakseltaan. Verenpainetautia, korvakäytävän tulehduksia (viina on siihen kyllä erinomainen lääke – ulkoisesti), akupunktiota tulineuloin (siinäkin viina ehdotonta, että saa pumpulitukon palamaan). Vesi vanhin voitehista, viina lääkkehistä. Jakselkaa iloisesti. Tyytyvaisyytta! Eeva ...'

Lue lisää Eevan matkoista täältä!

Haluatko sinä Avara Maailman 'epäviralliseksi seikkailijaksi'? Lähetä meille lyhyt kuvaus itsestäsi ja suunnitellusta matkareitistäsi, me lisäämme kertomuksesi sivuille muiden seikkailusielujen luettavaksi.

Takaisin sivun alkuun.

SININ MATKAKIRJEET:

Mikumi ja Sansibar, Tansania: (23.7-5.8.2005)
Morogoro, Tansania: (5.-21.6.2005)
Morogoro, Tansania: (23.5.-4.6.2005)
Morogoro, Tansania: (22.5.2005)

MAARIAN MATKAKIRJEET:

Irkutsk, Venäjä: (29.6.2004)
Salvador, Brasilia: (16.12.2003)
Buenos Aires, Argentiina: (11.12.2003)
Sucre, Bolivia (2): (22.11.2003)
Sucre, Bolivia (1): (22.11.2003)
Peru: (9.11.2003)
Lima, Peru: (24.10.2003)
Quito, Ecuador: (16.10.2003)

NIINAN MATKAKIRJEET:

Thaimaa-uutisia II: Trat (24.11.2003)
Thaimaa-uutisia I: Ayutthaya (18.11.2003)
Laos-uutisia II: Pai (8.11.2003)
Laos-uutisia I: Luang Prabang (2.11.2003)
Argentiinauutisia II: Mendoza (24.5.2003)
Argentiinauutisia I: Salta (21.5.2003)
Brasiliauutisia IX: Pantanal (8.5.2003)
Brasiliauutisia VIII: Amazonas (25.4.2003)
Brasiliauutisia VII: Manaus (14.4.2003)
Brasiliauutisia VI: Belem (8.4.2003)
Brasiliauutisia V: Praia de Pipa (21.3.2003)
Brasiliauutisia IV: Salvador (15.3.2003)
Brasiliauutisia III: Karnevaalit!(3.3.2003)
Brasiliauutisia II: Salvador (28.2.2003)
Brasiliauutisia I: Salvador (20.2.2003)
Laivauutisia IV: Päiväntasaajalla (11.2.2003)
Laivauutisia III: Lanzaroten edustalla (4.2.2003)
Laivauutisia II: Le Havre (26.1.2003)
Laivauutisia I: Antwerpen (23.1.2003)

Thaimaa-uutisia II: Trat (24.11.2003)

Rahantaju muuttuu näinkin pitkällä reissulla. Eurot ja vielä enemmän mummot katosivat mielestäni heti ensi metreillä saapuessani bahtien, rielien, dongien, kipien ja dollarien maailmaan. Kambodzhan kaksivaluuttasysteemin - maksu dollareilla, vaihtoraha kipeissä, seurauksena aloin ajatella hintoja ensin taaloina ja tämän jälkeen aina uuteen maahan siirtyessani aivoni räknäsivat mitä ostos tai hotellihuoneen hinta olisi edellisen maan valuutassa. Ahaa, 10 000 kipiä eli sellainen 15 000 dongia eli 40 bahtia... Kunnes olin ollut useamman päivän maassa ja saatoin verrata hintoja edellisen hotellin tai vesipullon aiheuttamaan menoerään. Näin ollen 10 bahtin vesipullo oli kallis verrattuna toisen kaupan viiteen bahtiin vaikka kuinka kalliimpikin puteli olisi itse asiassa suomalaisittain naurettavan halpa. En ollut tätä niinkään paljoa ajatellut ennenkuin reissasimme Raijan kanssa yhteisellä juoksevien menojen kassalla välttyäksemme turhänpäiväiseltä rahojen pyörittelyltä. Tunsin itseni julmetun pihiksi kauhistellessani spontaanisti ääneen normaaliin nähden kolminkertaista pyykkilaskua tai turistihintaista kaljapulloa. Jos olisin itsekin ollut parin viikon lomalla olisi kaikki ollut vain ja ainoastaan edullista, mutta kaikki on niin suhteellista. Ajattelumallissani ei kyse ehkä ollut oikeastaan rahasta eikä edes pelkästään vertailusta vaan myös siitä, miten nämä hintapiikit mahdollisesti vaikuttavat maan inflaatiotasoon. Eipä sillä, mielelläni maksoin "ylimääräistä"niille Pohjois-Thaimaan heimokyläläisille, jotka rahtasivat kyläänsä raskaita olutpulloja vaeltajien virkistykseksi. Ja yhteinen kassa on huippukätevä juttu, sillä mikään ei ole rasittavampaa kuin ravintolan laskun maksun aika jokaisen laskeskellessa omia pennosiaan ja tarjoilijaparan syytäessa vaihtorahoja oikealle ja vasemmalle - eikä loppusumma siltikään ikinä täsmää.

Ei taida ihminen ikinä olla tyytyväinen siihen mitä omaa. Me suomalaiset lennämme auringon perässä Thaimaahan saamaan vähän väria hipiäämme ja paikalliset täällä tekevät kaikkensa saadakseen saman värin pois pinnastaan...

Lue koko matkakirje täällä!

Argentiinauutisia II: Mendoza

Mendoza, Argentiina 24.5.2003

Saavuttuani Mendozaan, Argentiinan viinilaaksojen sydämeen, kävin ensi töikseni varaamassa lentolipun Suomeen. Saltan ja Mendozan välinen 19 tuntia bussissa oli vakuuttanut minut siitä, että teen itselleni hyvän teon skippaamalla alkuperäisen suunnitelmani mukaisen piipahtamisen Chilen puolelle ja keskityn viimeiset pari viikkoa Argentiinan ihmeisiin. Kahdeksan tuntia bussilla Andien yli ja sama takaisin ainoastaan saadakseni Chilen leiman passiin ei tuntunut houkuttelevalta. Tottakai sinne mennessäni olisin katsastanut viikon aikana muutaman kaupungin tai kylän, mutta huomasin, etten todellakaan odottanut näkeväni näitä paikkoja, pikemminkin haluttomasti selasin opaskirjaani "mennäkö tuonne vai tuonne". Tajusin, etten ollut menossa Chileen todella nähdäkseni kyseisen maan, vaan voidakseni todeta siellä käyneeni. Tai ehkä vieläkin enemmän todistaakseni itselleni ja muille, että alunperin hyvältä kuulostaneet suunnitelmat toteutetaan vaikka hampaat irvessä. Onhan se nyt hullua olla päivämatkan päässä Chilestä ja jättää tilaisuus käyttämättä...

Niinpa niin, hullua tai ei, mutta tästä päätöksestä ja lennon varaamisesta tuli todella hyvä olo. Tietoisuus siitä, että kaikella on rajansa, niin ajallisesti kuin matkallisestikin. Ehkä jonain kesäisenä päivänä unohdettuani, ettei yöbussista ulos raahautuminen ja katujen kiertely majapaikkaa etsien ole aina ruusuilla tanssimista, käväisee mielessä, että miksen sittenkin... Tällaisena katumuksen hetkenä voinen lohduttaa itseäni sillä, että lähes järjestään kaikki vastaantulleet reissaajat ovat kehuneet Argentiinan maasta taivaisiin, mutta käväisseet Chilen puolella vain kääntymässä - kalliilla rahalla. Ja aina tulee uusia reissuja.

Tämän pyhän päätöksen tehtyäni en kuitenkaan malttanut jättää Mendozan ja Santiagon valista vuoristoa kokonaan näkemättä, vaan tein päivän retken Puente del Incalle, kolmessa kilometrissä sijaitsevalle luonnon muovaamalle ihmeelle, joka muistuttaa erehdyttävästi muinaisia ihmiskäsin rakennettuja kivisiä kaarisiltoja. Tunnelma paikan päällä oli sangen kotoisa olematta kuitenkaan lämmin - lämpötila oli siellä nollan kieppeillä ja taivaalta tuli lunta tuutin täydeltä - ei mitään kaunista keveää pakkaslunta vaan jalkaratin kokoisia hiutaleita, jotka kastelivat vaatteet alta aikayksikön ja saivat kylmyyden tunkeutumaan luihin ja ytimiin. Maahan oli kerennyt jo kinostua reippaasti toistakymmentä senttiä ja ilma oli sateesta valkoisenaan, läheisestä Aconcaguasta ei näkynyt huipun huippua. Kuten arvata saattaa, ei varustukseeni kuulunut vieläkään pipoa talvitakista puhumattakaan, siispä ruumiinlämpö taisi laskea piiru piirulta ja lopulta illalla hotelliin saavuttuani tärisin kuin horkassa. Huoneen lämpötila oli reilusti alle 20, suihkusta tuli vain haaleaa vettä. Totesin, että niin kylmä kuin Suomessa voikin olla, meillä onnekkailla on keskuslämmitys ja kuumat suihkut, ainakin periaatteessa aina lähettyvillä paikka jossa lämmetä.

Kyseinen retki sai miettimään, miksi toisten ihmisten kanssa kemiat pelaa ja toisten kanssa ei. Toivoakseni yleensä kohdallani tilanne taitaa olla plus-miinus nolla tai sitten siellä positiivisella puolella, mutta jostain syystä retkemme opas veti henkisen lämpömittarini pakkasen puolelle. Ensimmäiset kaksi minuuttia oltiin nollassa, mutta sitten tämä keski-iän ohittanut opas-täti komensi minut pikkubussissamme eteen istumaan itsensä ja kuskin väliin. Oma huumorintaju ja sopeutumiskyky ei enää reissuni tässä vaiheessa riittänyt siihen, että maksettuani melko korkean hinnan päästäkseni nauttimaan maisemista mukavasti istuen, jouduin litistyksiin tätin ja vaihdekepin väliin ilman minkäänlaista tilaa, johon jalkansa oikaista. Sanoin mielestäni aivan kohteliaasti, että haluaisin istua reunassa "voi voi, sitten myöhemmin, minun kun täytyy aina välillä nousta ulos". Mikäli kyseessä olisi ollut paikan vaihto toisen turistin kanssa, niin sitten olisi ollut vain huonoa tuuria saada auton ahtain paikka, mutta tässä tapauksessa katsoin toimiston tehneen autoon yhden hengen ylibuukkauksen.

Lopulta kahden tunnin päästä pääsin vaihtamaan paikkaa mukana olleen videokuvaajan, joka osoittautui toimiston omaksi kuvaajaksi eli kakkosoppaaksi, kanssa, mutta sympatiat eivät enää palanneet. Myöskään huolimatta toimiston kaksikielisistä esitteistä ja myyjistä, ei tämä täti puhunut sanaakaan englantia, eikä edes yrittänyt puhua hitaammin tai selvemmin, jotta olisin pysynyt yhtään kärryillä, vaikka alussa vielä yritin välillä jotain kysyä. Siispä näytin hyvin hapanta naamaa koko päivän ajan ja vaikka myönnän, että puolet antipatioista oli pelkkää omaa lapsellista kiukuttelua, niin ei kuitenkaan kokonaan. Pysähtyessämme vierailemaan eräässä hassussa, pienessä museossa, sen pitkäpartainen maahisen näköinen opas oli myöskin täysin ummikko kielitaidon suhteen, mutta havaittuaan surkean naamani onnistui pienillä sanoilla ja teoilla ottamaan myös minut huomioon muuten täysin argentiinalaisessa ryhmässä ja palauttamaan hymyn kasvoilleni. Tunneälyä?

Mikähän on se prosentti - tai promilleosuus ihmisistä, joiden kanssa todella tuntee olevansa samalla aaltopituudella? Veikkaisin tavanneeni tuhansia ja taas tuhansia uusia ihmisiä neljän kuukauden aikana, mutta vastaantulleet sielunkumppanit voi laskea yhden käden sormilla. Tietenkään tarjoilija, jonka kanssa vaihtaa minuutin ajan kuulumisia, ei välttämättä pääse näyttämään parhaita puoliaan eikä yhteisen kielen puute tee asiaa sen helpommaksi, mutta silti... Jotenkin sen sielun sisaren tai veljen kuitenkin tunnistaa - viimeistäänkin kun huomaa paljastaneensa tälle, vielä hetki sitten ventovieraalle ihmiselle enemmän itsestään kuin monelle puolitutulle vuosien ja vuosien aikana. Ja hassua kyllä, joskus taas tällainen puolituttu voi hetkessä pompata samalle taajuudelle, yllättää. Ehkä meidän pitäisi aina pitää varuilta pari kanavapaikkaa tyhjänä?

Puente del Incan ryhmässämme oli eräs buenosairesilainen nuoripari, Rosana ja Diego, joka ei kavahtanut kommunikointivaikeuksia (tai nyrpeää naamaani) vaan tuli rohkeasti juttusille ja tarjoutui saman tien oppaiksi ja seuraksi Buenos Airesiin saapuessani. Helposti tällaiset tarjoukset jotenkin vain sulavat kasista, yhteystiedot jäävät vaihtamatta tai tilanne jaa asteelle "katsotaan sitten", mutta tässä tapauksessa ystävällisyys ja uteliaisuus oli todella aitoa, joten tapasimme heti seuraavana päivänä täällä Mendozassa. Aamulla odotellessani treffipaikalla toisaalta iloitsin mukavan seuran odotuksesta, kun taas toisaalta tuntui kauhean työläältä, että jälleen pitäisi tutustua uusiin ihmisiin ja vieläpä puhua koko päivä espanjaa....ihan oikeasti, tällainen käy välillä työstä! Työ muuttui onneksi vapaa-ajaksi todetessani seuralaisteni olevan rentoja, välittömiä ihmisiä ja kärsivällisiä kielitaitoni suhteen. Päivässä puhuin enemmän espanjaa kuin tätä ennen viikossa ja pääsin hieman jyvälle argentiinalaisista erikoisuuksista, täällä kun ei ihan espanjan espanjaa puhuta. Boliviassa ymmärsin yllättävän paljon, täällä toisinaan yllättävän vähän, mutta oikeaan suuntaan kovasti pyristellään!

Paikallisten kanssa jutellessa arvostan paitsi seuraa, myös mahdollisuutta saada paikallinen näkemys maan tilanteesta. Rosana ja Diego kuuluvat maansa keskiluokkaan eli vielä puolitoista vuotta sitten dollarin vaihtuessa pesoon yksi yhteen meni ihan mukavasti ja edelleen kohtalaisesti, mutta esimerkiksi ulkomaille matkustaminen on utopiaa - pelkkä lentolippu maksaa kahden kuukauden nettopalkan. Heidän tarinansa maan kokonaistilanteesta muistuttaa huomattavasti Brasiliaa: viimeisen kymmenen vuoden aikana presidentti on fiksusti myynyt maansa kaikki firmat ulos tuoden näin kansainvälisen hintatason kansalleen. Esimerkiksi puhelinlasku kuussa pyörii 60 peson paikkeilla minimipalkan ollessa 300 pesoa (100 dollaria). Ja 40 %:n työttömyysasteella ei keskimääräinen palkka ole juuri minimiä suurempi, silla aina löytyy työvoimaa tekemään duunit vähäiselläkin palkalla. Suurimpana ongelmana nämä nuoret näkivät aliravitsemuksen ja hyvällä kakkossijalla koulutuksen tason heikkenemisen sekä taloudellisten ongelmien myötä kasvaneen rikollisuuden - sain tiukat turvaohjeet Buenos Airesia varten.

Parin kylmän ja pilvisen päivän jälkeen tänne saapui ihana myöhäissyksyn lämpöaalto. Kalenteria ajatellen täällä ollaan Suomen marraskuussa, mutta ilma on ollut juuri niin ihanan aurinkoinen ja lempeän lammin kuin Suomessa saattaa onnekkaasti syyskuussa olla - leveysasteissahan olemme Välimeren seutuvilla. Pudonneiden lehtien keskellä puistossa kahlatessa aurinko punaa posket ja t-paita on riittävä varustus - jonkinlaisella alaosalla tosin.

Jotten ihan tulisi sivuuttaneeksi Mendozaa kaupunkina, kerrottakoon, että kokoa kaupungilla taitaa esikaupunkialueineen olla Helsingin verran, mutta matalat rakennukset tuovat pikkukaupungin tunnelmaa. Vuonna 1861 koko kaupunki tuhoutui maanjäristyksessä tappaen 5000 kaupungin silloisesta 11 000 asukkaasta ja jättäen pystyyn yhden ainoan rakennuksen, kirkon, senkin vain osittain. Tämän jälkeen ei ole turhaan ladattu kerroksia päällekkäin. Ilman maanjäristyksiäkin sanoisin, että Mendozan kadut ovat sieltä vaarallisimmasta päästä - vuotuisen sademäärän ollessa vain 200 millimetriä, on jokainen tippa tarpeellinen. Niinpä kaikkia katuja ja teitä reunustaa sellaiset parhaimmillaan metrin syvyiset patoluukuilla varustetut kiviojat - niihin horjahtaessa tulisi pipi helposti.

Niin Mendozan kuin muidenkin kaupunkien katuja tuntikausia kierrellessäni olen todennut suuntavaistoni kehittyneen, joku aiemmin kadoksissa ollut sisäinen tutka useimmiten kertoo mihin pain suunnata. Tosin ei aina; eräänä iltana astuessani ulos nettikahvilasta en kuollaksenikaan muistanut kummasta suunnasta olin kahvilaan tullut ja lähdin tietysti suunnistamaan peilikuvamaisesti aivan hakoteille. Että eipä tullut tytöstä sittenkään suunnistajaa.

Ravintoloissa syömiseen - etenkin täkäläisiin myöhäisaikoihin - kyllästyy. Olenkin siirtynyt enemmän lounasasiakkaaksi, jolloin katukahvilan näkymät tarjoavat mielelle enemmän virikkeitä kuin iltahämyinen ravintola. Eräänä päivänä päätin viettää iltapiknikin hotellihuoneessani ja poikkesin pieneen kulmakauppaan. Katselin siinä viinihyllyä, olin päättänyt satsata vahan pöytäviiniä parempaan tavaraan, mutta hintalaput olivat järjestään alle euron luokkaa. Otin käteeni yhden hinnattoman, ja kysyin myyjätätilta sen hintaa - taisi olla reilu pari pesoa. "Tuota, ei teillä olisi mitään..." "...halvempaa", myyjä auttoi. "Ei kun kalliimpaa", minä vastasin nolostellen.

Koko kaupan henkilökunta ja taisi mukana olla pari asiakastakin, ryhtyi innolla etsimään minulle sopivaa pulloa, siinä vaihdettiin niin Suomen kuin paikallisetkin kuulumiset, yksi leikkasi pikkuruisen juustotiskin valikoimasta aimo kimpaleet täkäläisiä laatuja, patonkia löytyi laatikosta ja leivoksia vitriinistä. Kalleimman pullon hintakin löytyi lopulta, 16 pesoa. Hetken aikaa jouduin miettimään, mutta päätin sitten satsata tämän viiden euron summan - ja hyvää oli. Juuri tällaiset ihmiset kuin tässä pienessä putikissa ovat tämän maan suola: valtavan ystävällisiä, avuliaita, iloisia. Ja jos ei heihin jokaisessa putiikissa törmää, niin joka toisessa kuitenkin.

Edelleenkään en ole koko reissun aikana nähnyt yhtään todella kännistä ihmistä, en totta puhuen juuri pienessä hiprakassakaan taivaltaan taittavia - Argentiinan paheena tosin näyttää olevan tupakan tupruttelu lähes paikassa kuin paikassa. Lieko nämä sivistyneet juomatavat ovat kääntäneet jotain ratasta aivoissani, onko kyseessä itsesuojeluvaisto vai kropan niskoittelu, mutta tuosta viinipullosta riitti iloa neljäksi illaksi. Puoli pulloa ruualla tuntuu jo valtavalta määrältä - pitäisikö huolestua? ;)

Tämän, kaikesta huolimatta, jumalten nektarin alias viinin valmistusprosessiin kävin tutustumassa läheisellä viinitilalla. Huristelin sinne paikallisbussilla, jonka kuski unohti tipauttaa minut oikealla kohdalla pois vaikka kuinka koetin lähettää muistuttavia katseita taustapeilin kautta - no, pysäytimme sitten vastaantulevan saman linjan bussin, jonka kuski sai saman tehtävän. Itse viinitila oli pienehkö, kymmenisen henkeä työllistävä ja 2 miljoonan litran vuosikapasiteetin omaava. Hiekkatie pölisi lähestyessäni porttia ja auringon lämmittämä maa tuoksui mullalle. Onnekkaasti tilan virallinen, yksikielinen, opas oli juuri lounastauolla joten Daniel, tilan kaupallisesta puolesta vastaava hyvää englantia puhuva mies otti minut hoteisiinsa. Kierros oli äärettömän mielenkiintoinen, näin prosessin alusta loppuun, rypäleiden vastaanottoaltaista pullojen pakkauskoneeseen asti - näin satokauden ulkopuolella seisahtuneena tosin. Valtavat epoxipäällysteiset betonisäiliöt kumisivat tyhjyyttään, mutta ilmassa oli aavistus miellyttäviä viinin aromeja. Kierroksen päätti tietysti maistiaiset viinikellarissa, hyvää viiniä hyvässä asiantuntevassa seurassa. Täydet kymmenen pistettä tälle tilalle. Lopuksi Daniel vielä nakkasi minut autollaan seuraavaan kohteeseeni, viinimuseoon. Taajuudet taisivat olla kohdallaan muuallakin kuin autostereoissa.

Viinimuseosta suuntasin paikalliseen ostoskeskukseen, tälläkään kertaa ei tarvinnut turvautua bussikuskin muistiin, sillä museossa ollut squash-joukkue tarjosi kyydin pikkubussillaan. Valtavaa ostosparatiisia kierrellessäni tajusin, miksi Argentiinan taloudellinen tilanne on jotenkin vaikea mieltää, miksi prosenttiluvut työttömistä ja nälkää näkevistä tuntuvat uskomattomilta. Siis nämä kaupalliset houkutuksethan on rakennettu silloin kun maalla meni vielä hyvin ja mihinpä niitä olisi purettu. Edelleen kuitenkin riittää ihmisiä pitämään pystyssä hienostoliikkeet ja lukuisat pikaravintolat. Edelleen riittää hyväosaisia lapsia ostoskeskusten valtaviin sisähuvipuistoihin. Itseäni tällaiset keinotodellisuudet vähän hirvittävät.

Loppuun en malta olla lainaamatta otetta Romesh Gunesekeran kirjasta Heaven´s Edge - varsin vapaana suomennoksena. Jostain syystä nämä lauseet pysäyttivät hetkeksi ainakin omat ajatukset.

"Tulevaisuus ei ole jotain, minkä voit mielessäsi kuvitella. Voit ainoastaan järjestellä menneisyytesi palaset uudelleen näyttämään siltä, että jotain on vielä edessäpäin. Meidän täytyy kylpeä muistojen altaassa ja temppuilla sen pinnan kanssa elääksemme jälleen yhden uuden päivän. Luulemme matkaavamme eteenpäin, mutta todellisuudessa olemme aina matkalla takaisin etsimään jotain, minkä olisimme kerran voineet melkein saavuttaa."

Viime yönä uni ei jostain syystä ottanut tullakseen ja nuo yllä olevat sanat pyörivät mielessäni. Todellakin, kaikki toiveet, pelot ja odotukset, mitä minulla on tulevaisuuden suhteen, ovat lopultakin vain heijastuksia siitä mitä on jo ollut tai olemassa. Miten voisinkaan toivoa jotain sellaista, mitä en tiedä olevan olemassakaan? Ehkä elämä on palapeli, sellainen lasten kuutioversio, josta voi rakentaa kuusi erilaista kuvaa. Palaset ovat jo olemassa, meidän tehtävänämme on käännella ne ja pistää oikeaan järjestykseen. Joku aloittaa järjestelmällisesti nurkasta, toinen etsii ensin kaikki missä on sinistä, kolmas asettelee paloja tuurilla. Vieressä omaansa kokoava ehkä tulee ja sotkee kuviomme hetkeksi, tai auttaa etsimällä oikeita paloja, ohjaa suuntaan tai toiseen. Yhtäkaikki, uskon, että lopulta palapeli on sellainen kuin pitääkin, kokoojan itsensä näköinen.

Takaisin sivun alkuun.

Argentiinauutisia I: Salta

Uusi maa, uudet tavat - rajan ylittäminen tuntui tälläkin kertaa hyvältä ja sujui enemmän kuin pikaisesti, tullimies senkuin vihelteli epävireisesti naputellessaan passini tiedot tietokoneeseensa. Ensivaikutelma itse maasta oli yllätys, olin odottanut sitä paljon puhuttua eurooppalaista ilmapiiriä, mutta rajakaupungin linja-autoasemalla meno oli kuin villissä lännessä: kunkin bussifirman edustaja valehteli niin omat kuin kilpailijoidensakin aikataulut mennen tullen. "Tämä on ensimmäinen tänään lähtevä bussi" kuului jokaisen suusta. "Lähtee varttitunnin päästä" - kun kauppoja ei alkanut heti syntyä hienoisesta hinnanalennuksesta huolimatta ja kun kello tikitti kohti h-hetkea, oli seuraava kommentti "niin, oikeastaan tämä bussi lähteekin vasta vähän myöhemmin..." Seuranani tinkauskierroksella oli Katsura, samalla junalla rajalle tullut japanilainen tyttö, jonka kanssa lopulta luovutimme innokkaimman lipunmyyjän edessä ja lunastimme paikkamme. Valintaa helpotti se seikka, että kyseisen firman bussi oli ainoa lähtölaiturille saapunut ja vieläpä komea sellainen, kaksikerroksinen. Kyllä kelpaisi matkustaa.

Tyhmyydestä saa maksaa: jostain syystä ei juolahtanut mieleen tarkentaa, että kaksikerroksisessa bussissa haluamme tietysti sinne maisemakerrokseen joten tottakai löysimme itsemme matalaakin matalammasta alakerrasta, joka täyttyi autojen nostattamasta pölystä aina oven avautuessa. No, hiekkatie vaihtui pian kaksikaistaiseksi asfalttiväyläksi ja niskojaan kurottamalla näki meidänkin ikkunastamme vuorten huiput.

Iloitsin hieman liian aikaisin helpoista tullimuodollisuuksista, sillä bussi pysähtyi pian viralliselle tarkastusasemalle, jossa koko lasti ihmisiä ja tavaroita purettiin pihamaalle ja järjestettiin riviin, naiset oikealle ja miehet vasemmalle. Ympäriinsä pyörivät huumekoirat ja asein varustautuneet tiukkailmeiset tullivirkailijat saivat viattoman reppuselkäreissaajankin miettimään, voisiko rinkasta löytyä jotain luvatonta. Malaria-lääkkeet? Manauksesta ostettu guarana-jauhe? Tullimies avasi hakuammuntana pari rinkantaskua ja penkoi olkalaukun, tarkasti passin ja päästi menemään. Jonon edetessä hitaasti koirat ja miehet kulkivat läpi bussin tarkastellen penkinalusia sieltä täältä. Erään naisen henkilökortti herätti epäilyksiä, tullimies katsoi korttia, katsoi naista, katsoi korttia...kysyi yhtäkkiä naisen nimeä ja voisin vannoa naisen epäröineen nanosekunnin ajan ennen vastaamista. Epäilty numero yksi. Vihdoin jatkoimme matkaa, muutaman kilometrin päässä uusi pysäys, tällä kertaa asepukuiset tulivat bussiin ja tarkastivat siellä kaikkien passit. Tämän jälkeen on kulku ollut varsin vapaata.

Argentiinan puolella vuorten kauneuteen tuli yksi uusi elementti: värit. Sinivihreää, vanhaa roosaa, tiilenpunaista, poltettua oranssia...aivan kuin joku olisi innostunut leipomaan monikerroksisen kirjavan täytekakun ja leikkaamaan siitä vuoren mallisia viipaleita. Metrien aletessa värikirjo laajeni muutenkin, maisema muuttui vihreämmäksi, siellä täällä näkyi puissa alkavan ruskan merkkejä, syyskukat hehkuivat upean keltaisina. Tuli tunne kuin olisi matkustanut yhdessä vuorokaudessa keväthangilta syysmetsään.

Ensimmäinen kohteeni Argentiinassa oli Salta, joka on tunnettu...totta puhuen ei tietääkseni mistään ihmeellisestä, sattuu vain olemaan mukavan kokoinen - 400 000 asukasta- kaupunki ja sijainniltaan optimaalinen useiden päivän tai pari kestävien retkien tukikohdaksi. Saltan keskusta rakentuu paitsi sen asiaan kuuluvan keskusaukion, myös kahden kävelykadun ympärille ja näitä katuja astellessa olisi voinut hyvinkin kuvitella itsensä jonnekin eteläeurooppalaiseen kaupunkiin, paitsi että vaaleine hiuksineni herätin edelleenkin yllättävän paljon huomiota. Keskustasta länteen päin mennessä kadut täyttyivät jälleen latinotunnelmasta kun taas itälaitamilla suuret omakotitalot hyvinhoidettuine nurmikkoineen ja takorautaportteineen olivat niin keskieurooppalaista että. Ei ole vaikea arvata miten eri yhteiskuntaluokat tähän kaupunkiin sijoittuvat.

Oltuaan aiemmin Etelä-Amerikan kallein maa, peson arvon romahdettua pari vuotta sitten täällä on tänä päivänä todellakin edullista, ei tosin paikallisille. Tai sanoisin ehkä ennemminkin hinta-laatu -suhteen olevan erinomainen, kaikkea on tarjolla ja hintalaput ovat maksimissaan sitä mitä on tottunut näkemään euroissa - eli alle kolmasosan kotimaan hintatasosta, usein paljon vähemmänkin. Päätinkin siis hieman hemmotella itseäni majoittumalla aivan keskusaukion viereen, en hienoon, mutta oman reissuni hienoimpaan hotelliin. Palvelu oli asiallisen ystävällistä, vessanpönttö puhtaussinetöity ja televisio tarjosi 75 kanavaa. Ja nyt täytyy tunnustaa, että pari iltaa vierähti ihania kamalia nuorisosarjoja ja komedioita katsoessa, neljän kuukauden tauon jälkeen aivot saivat vihdoin kaivattua lepoa kaikesta ajattelemisesta jenkkiviihteen pauloissa - alkuperäisellä ääniraidalla varustettuna. Itselleni tietysti puolustelin noin vuoden 1996 Beverly Hillsin katsomista opetuksellisella annilla - tottakai luin myös espanjankieliset tekstit sanavarastoa kartuttaakseni.

Argentiinalaiset pihvit ovat isoja! Muuta annoksiin ei sitten yleensä kuulukaan, salaatit ja muut lisukkeet tilataan erikseen oman maun ja kukkaron mukaan. Ihan vielä ei siis kannattanut heittäytyä kasvissyöjäksi, vaikkakin muutaman puolen kilon kontsaleen jälkeen alkoi lihanhimo kummasti hellittää. Palan painikkeeksi paikallisia viinejä, hinnat kaupoissa alkaen 60 senttiä pullo. Katsuran kanssa kävimme eräänä iltana yhdessä syömässä ja tilasimme paikallisen "parrillan" kahdelle. Odotimme saavamme eteemme parilallisen tiriseviä lihankimpaleita, kyllähän niitäkin muutama löytyi, mutta kaksi kolmasosaa annoksesta oli mitä erikoisimman ja epäilyttävimmän näköisiä sisäelimiä - tästä siis nimitys "perinteinen parilla". Katsura urhoollisesti maisteli kaikkea, irvisteli, ripotteli suolaa, suolaa enemmän suolaa ja söi. Minä keskityin salaattiin.

Ruokailuajat, ainakin ravintoloissa, ovat enemmän kuin myöhäisiä. Illallisravintolat avaavat ovensa harvoin ennen yhdeksää ja paikalliset ilmestyvät paikalle siinä kymmenen, yhdentoista aikaan. Sama tahti heijastuu yöelämään eli baarit alkavat täyttyä puoliltaöin ja diskoihin ei kuulema kannata mennä juurikaan ennen puolta kolmea. Todella loistavaa tällaiselle iltatorkkujalle kuin minä... Välttääkseni sen kuolleen hetken auringonlaskun ja illallisen välillä, jolloin niin helposti unohtuisi omaan petiin pötköttämään aamuun asti, tutustuin paikalliseen elokuvatarjontaan pari kertaa.

Ensimmäisellä kerralla halusin ehdottomasti nähdä Virginia Woolfista kertovat "The hours" ja rynnistin viime hetkellä keskusaukion laidalla olevaan teatteriin. Lippuluukulla oli jo aivan hiljaista, mutta onnekseni lipuja löytyi vielä. Sanoessani, että istuisin mielelläni jotakuinkin keskellä salia, lipputyttö katsoi kuin vähä-älyistä ja ojensi lippuni sanomatta mitään. Jaahas, numeroimattomat paikat, totesin ja jatkoin matkaani saliin. Suurimpaan saliin, mitä olen koskaan nähnyt, paikkoja löytyi arviolta rapiat 1500. Paikan valinta olikin sitten ongelmallisempaa, sillä jokaikinen näistä paikoista oli vapaa. Kävelin ikuisuudelta tuntuvan matkan pitkin punaista mattoa ja istahdin lopulta yhdelle tuoleista. Täydellinen hiljaisuus. Vielä enemmän viime sekunnilla saapui kolmen hengen ryhmä ja kela lähti pyörimään. Erinomainen elokuva.

Oletin, että näinkin etelässä alkaa vihdoin viileät tuulet puhaltaa, mutta eikä mitä. Pari ensimmäistä päivää oli täyttä hellettä ja auringonpaistetta - paikallisille sitä vastoin ilmeisesti myöhäissyksyä kaikkien pukeutuessa villapaitoihin ja pitkiin housuihin. Itse koetin sompailla jossain välimaastossa, ihan shortsi-toppi -linja tuntui katukuvassa liian kevyeltä. Ajattelin kaiholla Brasiliaa, jossa bikinit olivat täysin säädyllinen varustus useimmissa paikoissa... Käytännön ongelman tämä Suomelle käänteinen vuodenaika aiheuttaa shoppailun kannalta - haluaisin pakata rinkkaani uusia hellemekkoja enkä näyteikkunoiden talvitakkeja!

Katukuvaa katsellessa ihmisten ulkonäkö on jälleen vaihtunut maan vaihduttua. Bolivian pikimusta tukka vaalentunut erisävyisiksi ruskeiksi, silmien värien kirjoon tullut sininen ja vihreä mukaan, miehet näyttävät Maradonalta. Ja pukeutumisessa eurooppalainen ote. Saltassa taisin nähdä reissuni ensimmäiset niin sanotut 'kovat jätkät', sellaiset tyypit, jotka saavat mummot Suomessa siirtymään toiselle puolella katua. Sattuivat kohtaamaan juuri nenäni alla istuessani katukahvilassa, vaihtoivat lempeän poskisuudelman tervehdykseksi ja jatkoivat matkaansa. Hymyilytti.

Mukava maa ja mukavia ihmisiä, mutta...reissuväsymyksen väläytellessä oireitaan viimeisten viikkojen aikana, oli jossain taka-alalla ajatus, että sitten Argentiinassa...sitten vietän juuri sellaista elämää, mikä tuntuu hyvältä. Käyn leffassa, juon punaviiniä katukahvilassa, en enää yritä hamuta uusia elämyksiä vaan annan rauhallisen elämäntahdin vallata mieleni. Aivan, en enää elänyt täysillä tätä hetkeä, vaan pieni pirulainen "sitten kun" oli päässyt irti. Ja kuten arvata saattaa, en kokenut mitään valtavaa täyttymystä päästessäni tähän hedonistiseen elämään, vaan mielessäni alkoi kyteä "sitten Suomessa..." Aika aikaansa kutakin, tiesin reissuni lähenevän loppuaan.

Ihan vielä en ole sentäs valmis palaamaan, enkä edes olemaan hankkimatta uusia elämyksiä. Rafting, koskenlasku kumiveneellä oli kummitellut mielessäni koko matkan ajan ja täällä päätin haaveeni toteuttaa. Koski oli kuohuva, porukka hyvä ja opas mainio saaden meidät tuntemaan, että juuri me ja juuri se päivä oli jotain spesiaalia. Ennen tyrskyjä harjoittelimme kiperiä tilanteita, joissa opas huutaa "kaikki oikealle / vasemmalle" estääkseen venettämme kellahtamasta. Kiperä paikka tuli, kaikki hyppäsivät toiselle laidalle ja ympäri mentiin niin että loiskahti. Sieltä koskesta pintaan pulpahtaessa tuli hieno tunne elämisestä ainakin hetken verran täysillä - kuten arvata saattaa, oli koko "kiperä tilanne" lavastettu adrenaliinin herättelemiseksi.... 300 metriä ennen 13 kilometrin laskun päättymistä hyppäsimme veneestä jokeen ja annoimme virran kuljettaa päätepisteeseen asti.

Päivän pakettiin saattoi yhdistää parin tunnin vaelluksen ja rapellingin, kalliolta köyden varassa laskeutumisen. Kaikkeahan täytyy kokeilla - ei tosin näköjään kaikkien mielestä, totesin lähtiessäni matkaan kypärä päässä pienentyneen porukan ainoana naisena. Aikataulun hieman venähdettyä opas ehdotti, että vaihdamme vaelluksen yhteen ylimääräiseen rapellingiin sekä kalliokiipeilyyn, sehän sopi meille. Kuten ehkä muistatte, en mitenkään rakasta korkeita paikkoja, mutta ennenkuin huomasinkaan, olin puolivälissä pystysuoraa kallioseinämää menossa ylöspäin etsien kuumeisesti edes pientä kallionkoloa tai kielekettä mihin jalkansa asettaa tai sormensa työntää. Painajaisistani pahin on juuri tällainen tilanne, jossa tuntuu, ettei pääse ylös- eikä alaspäin - tai olisi, mikäli ei tietäisi olevansa varmuusköyden päässä ja oppaan ylhäällä seuraamassa. Kyllä silti sydän hakkasi niin fyysisestä ponnistelusta kuin lievästä kauhusta, mutta ylös asti pääsin kunnialla. Polvet ja sääret mustelmilla ja naarmuilla, sillä välillä oli pakko turvautua polvikiipeilyyn, mutta naama kuin Naantalin aurinko. Kokeneemmat kiipeilijät selvittivät seinämän kuin keittiönjakkaralle olisivat kiivenneet, mutta se ei omaa hyvää oloa vähentänyt! Rapelling alaspäin olikin sitten lastenleikkiä, vaikkakin toisessa laskussa kiikkuessani pelkän köyden varassa 25 metrin korkeudessa ei tullut mieleen jäädä kovin pitkäksi aikaa maisemia ihailemaan...

Tällaisilla "elämysretkillä" taitaa keski-ikä olla siinä vähän kahdenkympin paremmalla puolella, yleensä ihan mukavia kavereita, mutta reissun edetessä on entistä selvemmin ruvennut huomaamaan "ikäkuilun" itsensä ja näiden nuorukaisten / nuorten neitojen välillä. Heillä on koko ajan satanen lasissa ja koko maailma valloitettavana, itse taas tiedostan päivä päivältä yhä enemmän miten vähäiseltä ja pieneltä tuntuvat asiat lopultakaan merkkaavat jotain tässä elämässä. Yksi hyvä ystävä enemmän kuin tuhat uutta tuttua, oma koti enemmän kuin kaikki maailman hotellit. Mutta heti Elämisen jälkeen tulee toki matkustaminen kakkossijalla!

Kaikkien näiden nuorten, kauniiden ja rohkeiden juttuja kuunnellessa tulee välillä tunne, että pitäisikö sittenkin kokea enemmän, tehdä enemmän, nähdä enemmän. Tuntuikin uskomattoman hyvältä kuulla, kun eräs kolmekymppinen pariskunta kuunneltuaan aikansa muiden kysymyksiä Argentiinassa olostaan "kävittekö siellä, teittekö sitä, teittekö tätä, näittekö sen, koitteko tuon?" , vastasivat vähän vaivaantuneena:" No ei kun me vaan istuskeltiin katukahviloissa..." Ja miksi tästä vastauksesta pitäisi edes vaivaantua, eiköhän jokainen saa matkata juuri siten kuin hyvältä tuntuu.

Täällä suurten pihvien ja virtaavan viinin maassa on myös toinen todellisuus, köyhyys. Rahan arvon romahdettua osa ihmisistä näkee nälkää, työttömiä on kuulemani mukaan 40 %, 5-12 vuotiaista lapsista 22 % käy töissa ja näistä 58 % ei käy koulua - eli yli 10 % koko ikäluokasta jää koulutuksen ulkopuolelle. Istuessani eräänä iltana syömässä ilmestyi ravintolan ulkopuolelle vähän väliä pikkupoikia rahan toivossa. Nämä eivät kuitenkaan näyttäneet kovin hädänalaisilta, vaan jatkoivat jalkapallon kanssa naureskellen matkaansa tarjoilijan hätistettyä heidät tiehensä. Kadulla kulkiessa näitä pikkupoikia ilmestyy viereen vähän väliä, ensin "señora, señora" ja sitten mahan vetäminen kuopalle ja kasvoille kärsivä ilme. Osa varmaan vain kokeilee onneaan, osa varmasti on oikeasti aliravittuja, mutta- niin julmalta kuin se tuntuukin - pääsääntöisesti kävelen eteenpäin suoden lapsille vain hymyn. Niin kauan kuin joku heille rahaa antaa, niin kauan vanhemmille on parempi pitää lapsi pois koulusta kadulla kerjäämässä, ilman mitään toivoa paremmasta tulevaisuudesta. Kertokaa, jos olen väärässä.

Samaisen ravintolan ulkopuolelle ilmestyi nuori äiti pienen sylilapsen kanssa toista, juuri kävelemään oppinutta, lasta kädestä kiinni pitäen. Meidät erotti vain ikkunan rautasäleikkö, jonka läpi naisen silmät syyttävästi katsoivat. Oma pihvi menetti makunsa, viini värinsä. Päätin tehdä poikkeuksen, sillä en usko kenenkään äidin lähtevän kadulle vastasyntyneen kanssa ilman todellista tarvetta. Valitettavasti tuo kolmikko kerkesi lähteä ennenkuin poistuin ravintolasta, enkä nähnyt heitä enää. Oma mieli jäi melko apeaksi.

Kaikkien paikallisten herkkujen nauttimisen vastapainona tuntui todella hyvältä vaihteeksi kuluttaa kaloreita kotoisaan tapaan. Hotellin vierestä löytyi aerobic-sali ja sieltä bodypump-tunti, sama itsensä rääkkäämis-sessio, johon Suomessa viime syksynä hurahdin. Tuntui aika hassulta huomata, että tunnin kulku oli lähes prikulleen samanlainen kuin Suomessa - joku lajin alun perin keksinyt on kouluttanut uusia ohjaajia ja he taas uusia ja lopulta Saltassa pidetty tunti oli kuin kopio turkulaisesta - voisin vaikka vannoa kuulleeni ohjaajan huutelevan selvällä suomenkielellä "Vielä menee! Kerran vielä!"

Takaisin sivun alkuun.

Brasiliauutisia IX: Pantanal

Lataa matkakirje luettavaksi tästä!

Takaisin sivun alkuun.

Brasiliauutisia VIII: Amazonas!

Lataa matkakirje luettavaksi tästä!

Takaisin sivun alkuun.

Brasilia-uutisia VII

Lataa matkakirje luettavaksi tästä!

Takaisin sivun alkuun.

Brasiliauutisia VI

Lataa matkakirje luettavaksi tästä!

Takaisin sivun alkuun.

Brasilia-uutisia V

Lataa matkakirje luettavaksi tästä!

Brasiliauutisia IV (Salvador 15.3.2003)

Lataa matkakirje luettavaksi tästä!

Brasiliauutisia III - karnevaalierikoisnumero! Salvador 3.3.2003

Lataa matkakirje luettavaksi tästä!

Brasiliauutisia II: Salvador, Brasil 28.2.2003

Lataa matkakirje luettavaksi tästä!

Takaisin sivun alkuun

Brasiliauutisia I: Salvador 20.2.2003, Rio Vermelho

Lataa matkakirje luettavaksi tästä!

Takaisin sivun alkuun.

Laivauutisia IV Grande Brasile 11.2.2003, Atlantilla, hyvin hyvin lähellä päiväntasaajaa

Lataa matkakirje luettavaksi tästä!

Laivauutisia III: Grande Brasile 4.2.2003: Lanzaroten kohdalla Atlantin ulapalla

Lataa matkakirje luettavaksi tästä!

Laivauutisia II: Le Havren edustalla 26.1.2003 klo 20.18

Lataa matkakirje luettavaksi tästä!

Takaisin sivun alkuun

Laivauutisia I : 23.1.2003 Antwerpen

Valtava laiva, valkoinen kylki kohoaa ylös lähes silmänkantamattomiin. Sukellan sisään perästä rampin kautta - sieltä mistä kaikki muukin rahti. Scotto, yksi perämiehistä ohjaa minut hissillä ylös 12; kerrokseen ja käytävälabyrinttia pitkin hyttiini. "Aamupala klo 8, lounas klo 11 ja illallinen klo 18" Mitä, tässäkö tämä? Ei mitään muuta infoa, ei edes tervetulodrinkkiä...ainoa sightseeing matkustajien ja päällystön
messiin: ruokasali ja viihtyisä olohuone. Hytti on aika pelkistetty mutta käytännöllinen: leveähkö sänky, kirjoituspöytä - ja tuoli, pari vaatekaappia ja erittäin toimiva kylppäri. Puran tavarani ja heti alkaa tuntua kotoisammalta. Aika tutustua laivaan.

Lue koko matkakirje

Takaisin sivun alkuun.

EEVAN MATKAKIRJEET:

3.5.2003: Dharamsala, Intia.
27.3.2003: Dharamsala, Intia.
2.3.2003: Dharamsala, Intia.
31.1.2003: Bodh Gaya, Intia

3.5.2003 Dharamsala, Intia.

Vapunjälkeiset terveiset!

Kevättä on ollut jo jonnin aikaa. Ruskeat apinat ovat pyöräyttäneet kevätpoikasia - pieniä alastomia rääpäleitä, roikkuvat äitinsä vatsanahassa, katselevat pää alaspäin ohikiitävää maailmaa suurilla mustilla silmillään.

Aluksi vähän pelkäsin näitä apinalaumoja. Mutta kun niitä punaperseitä on joka puolella, niin ei sitä jaksa koko aikaa pelätäkään. Varalle olen kuitenkin ottanut vesikauhurokotteen. Erityisesti koiruuksia varten. Lisäksi olen huomannut, että Tara-mantra on erityisen hyvä, kun ohittaa vikkeliä pitkäkulmahampaisia otuksia. Tara on naispuolinen Buddha, myötätunnon aktiivinen aspekti.

Mantroihin täällä luotetaan muutenkin. Tiibetiläisen lääketieteen laitos jakaa kaulaan ripustettavia amuletteja SARSin varalle. Loppuivat oitis, kun tiibetiläiset ryntäsivät hakemaan "ehkäisyvälinettä". En itse ole itselleni käynyt hakemassa, mutta Tushita meditaatiokeskuksen johtaja haki amuletteja viidellekymmenelle henkilölle mukaan lukien minut ja saanen tämän amuletin kohta puoliin. Meillä täällä ei ole vielä näkynyt sars-tapauksia, mutta jossain päin Intiaa on ollut. Ihme ettei sars tullut tänne, kun maaliskuussa täällä oli paljon väkeä Hong Kongista, Singaporesta ja Taiwanista kuuntelemassa Dalai Laman opetuksia.

Dalai Lamasta puheen ollen, nyt olen sitten ihan oikeasti puristanut hänen kättään ja sanonut päivää! Meitä oli pitkä jono kaikenkarvaisia ulkomaalaisia; buddhalaisia, kristittyjä, juutalaisia, muslimeita, jumalankieltäjiä, ateisteja, sosialisteja, oikeistolaisia, vihreitä, kommunisteja, kauniita, rohkeita, rumia, uhkarohkeita, lävistettyjä, koruttomia, iloisia, surullisia, pilvenpolttajia, entisiä alkoholisteja, raivoraittiita, uskovaisia ja uskottomia. Ilman poikkeusta kareili hymy kaikkien kasvoilla, kun olivat kätelleet Dalai Lamaa. En tiedä tai tunne ketään toista, jolla on sellainen taito saada kaikki hymyilemään sydämestään! Hän on sanonut, että aina kun hän tapaa jonkun - kenet tahansa - on se kuin tapaisi vanhan ystävän. Kuvitelkaa tätä maailmaa, jos kaikki maailman johtajat panostaisivat enemmän välittömyyteen ja hyväntahtoisuuteen sen sijaan, että pudottelevat pommeja sinne tänne.

Pari kuukautta sitten naapurit ottivat hoiviinsa kapisen koiranpenikan. Se oli aivan onnettoman näköinen, karvaton, vaaleanpunainen rikkiraavittu iho. Etukoipikin oli poikki ja retkotti holtittomasti. Emäntä, joka sitä kovasti näytti rakastavan, ei suostunut koskemaankaan lemmikkiinsä ilman tiskihanskojen tuomaa suojaa. Koiruuden päälle ripoteltiin jonkinlaista tiibetiläistä keltaista pulveria. Mahakin sillä oli paksu ja pömppö, näytti olevan täynnä matoja. Ehdoteltiin naapureille monta kertaa, ettei se penikka tuosta toivu, ellei sille anneta kunnon kapi- ja matohäätöpiikkejä. Pelkäsivät kuitenkin, että koira olisi liian heikko länsimaalaisille eläinlääkkeille. Niin vain sitä sitten rakastivat ja pulveroivat, syöttivät ja suojelivat. Nyt on Willy iso poika, kaunis kiiltävä turkki ja poikkinainen koipikin on itsestään parantunut ja pääsee meillekin ravaamaan raput ylös keksiä hakemaan. Että näyttävät siis tiibetiläiset keltaiset pulveritkin hyvin tehoavan varsinkin kun saa lisäksi aimo annoksen rakkautta ja huolenpitoa.
Tiedoksi vain niille, jotka aikovat joskus tänne tulla olemaan lemmikkeineen: leopardit tulevat alas vuorilta yöaikaan ja syövät maukkaimmat koirat. Koirille täytyy siis tarjota yösuoja tai henkivartija!
Elämä on niin kummallista ja epävarmaa. Toissayönä oli myrsky, ilma on vieläkin täynnä hiekkaa, mutta pöly on sentään sen verran laskeutunut, että taivas on saanut takaisin oman värinsä. Tämä on maanjäristysvaara-aluetta. Joskus pimeinä öinä, kun ukkostaa, sataa rakeita ja myrskyää, mietin miltä tuntuisi, jos maa alkaisi vavista ja olisi juostava ulos sateeseen ja tuuleen yöpaita päällä (jos ehtisi ennenkuin talo romahtaisi...) Toddkin (=intialainen aviomieheni, joka ei ole intialainen eikä aviomieheni) on poissa, jossakin Nepalin vuorilla. En saa yhteyttä kuin telepaattisesti, eikä telepatia minun tapauksessani ole kovin luotettava viestintäkeino. Vuorillakin on omat vaaransa; maoisteja, maavyöryjä, tulvia, rikkuneita siltoja, aivokalvontulehdusta, lavantautia, vuoristotautia... Mitäs se Juicekin lauloi: "Ei elämästä selviä hengissä". Vain onko tietoa, että joku olisi selvinnyt...???

Takaisin sivun alkuun.

27.3.2003 Dharamsala, Intia.

Kevättä Dharamsalasta ystäväiseni!

Hengissäselviytymisstrategioita Intiassa: Älä katso niitä silmiin! Mitä punaisempi takapuoli, sitä vähemmän kannattaa hymyillä! Selitän kohta…

Saavuin Dharamsalaan helmikuun alussa. Saasteisen, kaoottisen ja siivottoman Bodh-gayan jälkeen oli ilo hengittää kuulasta ilmaa ja kävellä kaduilla ilman, että joutuu koko ajan tuupittavaksi. Dharamsala on pieni kaupunki, joka sijaitsee vuoristoisella alueella. Eivät vuoret kovin korkeita ole, mutta vähän on lunta huipuilla. Tiibetiläiset pakolaiset ovat asuttaneet Dharamsalan kaupungin korkeimman mäennyppylän, McLeodganjin, korkeus on noin 1800m. Myös Dalai Lama asuu täällä.

Suomalaiselle paikka on oivallinen, on havupuita ja vähän lunta ja rakeitakin sataa talvella, ei ole sellaista tukahduttavan kuumaa kuin Intian alangoilla. Kesällä sadekautena tosin sataa saavista kaatamalla ja kaikki on homeessa pari kuukautta.

Niin, täällä on kahta sorttia apinoita. Ruskeita on joka puolella ja ne kyllä tulevat ja vievät porkkana- ja banaaniostokset, jos olet niin tyhmä, että näyttelet omaisuuttasi. Ne myös käyvät joskus kakalla parvekkeellamme ja varastavat pikkupöksyjä ja pyykkipoikia. Yksi kaverini kerran näki apinan juoksevan pikkuhousut päässä ja toinen mokoma on nähty pukeutuneena punaiseen röyhelöpaitaan. Isoja apinoita ei kannata katsoa silmiin, kun se tarkoittaa taistelukutsua ja niillä on pitkät kulmahampaat ja ehkä vesikauhu! Mitä testosteronimpi uros, sitä punaisempi takapuoli.

Toinen apinalaji on harmaan valkoinen lumiapina, sanovat lemuureiksi. Ne ovat vähän isompia ja sivistyneempiä, käyttäytyvät siivosti, ovat ujoja, arkoja ja ylväitä ja pääasiassa käyskentelevät metsän siimeksessä ja vuorilla. Kerran näin lauman ja olin niin haltioissani, että suolsin juttua vain lemuureista pari päivää putkeen.

Nyt on Dalai Lama antanut opetuksia jo yli viikon joka päivä nelisen tuntia kerrallaan ja vielä saadaan nauttia hänen viisaudestaan jokunen päivä lisää. Yritetään panostaa maailmanrauhaan siten, että itse olisimme kärsivällisempiä ja rauhallisempia. Olemme opiskelleet "mielentreenaus" tekstejä; metodeja, joilla saada mieli tyytyväisemmäksi ja onnellisemmaksi. Elämän tarkoitus lienee olla onnellinen. Paradoksaalisesti omaa onneaan ei löydä, ellei pidä huolta toisista (Tiibetin buddhalaisuuden mukaan itse asiassa kaikista, myös niinsanotuista vihollisista. Sanonta kuuluu "jos ei ole vihaa, niin ei ole vihollistakaan"). Antaminen on kuin bumerangi; hyvä olo tulee takaisin muodossa tai toisessa. No, nyt on joitakin teorioita päässä, mutta käytäntö uupuu vielä pahasti jäljessä…

Erään suomalaisen täällä kauan asuneen suomalaiset kirjat ovat päätyneet minun huostaani. Minulla on siis Dharamsalan epävirallinen suomalaisten kirjojen kirjasto. Kolmea kirjaa on jo lainattu. Laittakaa sanaa eteenpäin… On pari ruotsinkielistäkin kirjaa, toinen on Paasilinnan "livet är långt Rytkönen kort" vain onko se päinvastoin? Oma elämä ainakin tuntuu lyhyeltä, samoin kuin oma pituutenikin.

Tähän loppuu jaarittelu, tulkaa käymään, teen joskus lättyjä!
Monin terkuin Eeva

Takaisin sivun alkuun

2.3.2003 Dharamsala, Intia.

ERITTÄIN ONNEKASTA, HYVÄENTEISTÄ, HYVÄSYDÄMISTÄ JA ILOISTA VESILAMMAS-VUOTTA 2130!

Dharamsala valmistautuu uuteen vuoteen. Eilen illalla jo paukkui ilotulitukset siellä täällä sellaisella räminällä ikkunoiden alla, että luulen huomenna Losar-päivänä pysyväni sisätiloissa illalla pimeän tultua. Huomenaamulla His Highness Dalai Lama avaa uuden vuoden temppelissään ja kansa sitten kukin omalla tavallaan juhlii uuden vuoden alkua. 15 ensimmäistä päiväähän on karmallisesti kertaantuvia, joten ainakin yritän tehdä jotakin hyodyllistä ja varoa pieniä ja isoja lipsahduksia. Tushita-meditaatiokeskuksessa meillä on Sakyamunipuja joka päivä ja kaikenlaista muuta kivaa. HH Dalai Lama aloittaa opetukset maaliskuun puolenvalin jalkeen, niitä odotetaan suurella innolla!

31.1.2003 Bodh Gaya, Intia

Tämä on toinen planeetta samalla planeetalla. Olen itsekin vahan ufo -varsinkin tänään- jostain syystä, ilman mitään syytä.

Dalai Lama antoi opetuksia lähes kymmenisen päivää; kyseessä oli Kalachakra-initiaatio, joka omistettiin maailmanrauhalle. Laumaa tuli kuuntelemaan vuorten yli kavellen ja merten yli lentäen. Minä tulin bussilla Nepalista köröttämällä. Pieneen kylään tuppaantui ehkä 200 000 henkilöä. Oli tunkua, kyynärpäitä, likaisia kerjäläisiä tuotiin kuorma-autolasteittain (tietävät, että tiibetiläiset ovat anteliaita), savua, sotkua, ulosteen lemua ja kakofonista melua.

Kylmä aalto pyyhki yli koko pohjois-Intian ja ihmisiä kuoli kylissä kosteaan hytinään. Jos on jo muutenkin sairas, +4 C ei tunnu mukavalta sankassa kosteassa sumussa, kun ei ole vaatteita tai peittoja, vain savitalo, jos sitäkään. Minulla oli paksu untuvamakuupussi, kaasuhella ja kuumaa juotavaa. Lämpimikseen polteltiin ympäri kylää kaikkea roskaa, muovipusseja, lehmänlantaa, kosteita papereita. Savua ja pölyä oli niin paljon, että kuljin saastenaamari päässä ja jouduin turvautumaan astmapiippuihin henkeni pitimiksi. Minkä tahansa asian toimittaminen kesti kauan ja kauan, oli väsyttävää, uuvuttavaa, meinasi mennä hermot monta kertaa.

"Minun" munkkini ja nunnani Nepalista, Kopanin luotarista, 600 yhteensä, tulivat myos reilun kymmenen bussin karavaanissa. Joka päivä menin heidän telttaleiriinsä, pystytin pahvilaatikko-klinikan ja jaoin helpotusta flunssaan, ripuliin, paiseisiin, astmaan, silsaan, keuhkokuumeeseen, tulehtuneisiin haavoihin, päänsärkyyn, kuhmuihin ja mustelmiin. Selvittiin ilman suurempia tragedioita.

Olo oli joka päivä kaoottinen: kuinka selvitä jotenkin selväpäisenä tulematta kuuhulluksi tai muuten vain menettämättä viimeisintäkin järjen hiventä ja kuinka myös selviytyä fyysisesti hengissä? Eräänä päivänä ystäväni kanssa mietimme selvitymisstrategiaa ja tässä se on:
1) hengitä
2) lue Shantidevaa (intialainen pyhimys 800-luvulta, joka kirjoitti vieläkin runsaasti luetun kirjan, Bodhisatvaaryavataran)
3) syö Muhammedin omenapiirakkaa (mukava muslimimies, joka pitää meidät länsimaalaiset hengissä täällä giardian ja muiden parasiittien valtakunnassa, hänella on ravintola).

Ja kuinkas ollakaan, tällä strategialla olen edelleen hengissä ja kutakuinkin järjissäni. Järjissä oleminen on tietenkin kovin suhteellista, mutta ainakin intialaisessa mittakaavassa… Kaiken huumaavan kaaoksen keskella aina välillä joitakin hetkia koin jonkinlaista ilon ja toivon tunnetta. Olimmehan kaikki tulleet tänne kaikista vaikeuksista huolimatta, jotta saisimme opetuksia, kuinka kehittää hyvää sydäntä ja ystävällistä mieltä. Maailman rauhaa ei voida saavuttaaa, jos ei meilla yksilöillä ensin ole rauha omassa mielessämme.

Dalai Laman opetusten jalkeen Kopanin luostarin perustaja-lama Zopa Rinpoche antoi opetuksia. Han on aivan omassa lajissaan. Kulkee kaikkien vaikeuksien läpi kuin veitsi, joka uppoaa sulaan voihin. Hänellä ei ole yötä tai päivää. Osa opetuksista meni taas aamun pikkutunneille… Hän opetti meille Buddhalaista "ydinfysiikkaa", absoluuttista totuutta, joka tarkoittaa, että kaikki on suhteellista. Ja tietenkin hän myös opetti myötätuntoista suurta sydäntä, ja on siitä itse paras esimerkki kaikkine atomeineen.

Takaisin sivun alkuun.

---------------------------------------------------------------------------------------------------
Avara Maailma, mari.mero@avaramaailma.fi 050 5433 393
Laurinniityntie 20 B 9, 00440 Helsinki, Ly-1786026-9, Kuluttajaviraston rekisteri 5623/02/MvMj